Pelolle ei pidä antaa periksi

Minna ManninenSeurasin eilen koko päivän uutisia Belgiasta. Päivitin Facebookia, odotin jännittyneenä puhelimen piippausta, ravasin hermostuneena ympäri asuntoa. Lopulta iltamyöhään sain varmistuksen: rakas ystäväni oli synnyttänyt kauniin pienen vauvan, ja tuore perhe voi hyvin. Mikä helpotus.

Tänäänkin olen seurannut uutisia Belgiasta. Odottanut jännittyneenä uutta tietoa, päivittänyt uutisvirtaani. Odottanut lisätietoja sekavaan tilanteeseen, pelännyt pahinta. Aamupäivän mittaan tietoa alkoi tihkua: ystävä toisensa jälkeen ilmoitti olevansa kunnossa. Mikä helpotus.

Terrori-iskut ovat usein jossain kaukana, tämä tuli lähelle. Brysselissä on paljon rakkaita ja tärkeitä ystäviäni. Tietoa ei vielä ole paljoa ja faktojen varmistumisessa kestää vielä pitkään. Nyt on vain tunteita: puhtaimmillaan helpotusta ja pelkoa, synkimmillään kostonhimoa ja vahingoniloa.

– Olen niin vihainen, kommentoi eräs belgialainen ystäväni. – Eikä tämä varmastikaan ole viimeinen kerta.

– Et varmaan enää halua tulla käymään? tuore äiti kysyi. Olin jo aikoja sitten luvannut lähteä Belgiaan vauvaa katsomaan. Pakko myöntää, että ajatus Brysseliin lentämisestä ei juuri nyt houkuttele. Toisaalta tekee mieli näyttää, että terroristit eivät minuun vaikuta, että pelko ei saa minua rajoittamaan tekemisiäni.

Selaan lentolippuja, päätän mennä silti. En kuitenkaan voi olla miettimättä, millaiseen maailmaan ja aikaan ystäväni lapsi syntyikään. Tuntuu erityisen tärkeältä olla mukana näyttämässä uudelle ihmiselle, että kyllä tästäkin selvitään. Ei anneta pelolle periksi.

Minna Manninen

Kategoria(t): Kolumnit. 22.3.2016